Onnellisuus blogi

Mitä on onnellisuus?

On hyvin vaikea mitata onnellisuutta tai määrittää, mitä se on. Suomalaiset ovat tutkitusti maailman onnellisin kansa kaksi kertaa peräkkäin (vuosina 2018 ja 2019). Mielestäni tässä on pieni mutta

Olipa kerran YK:n teettämän onnellisuustutkimuksen ongelma – kysymysten asettelu. Howstuffworksin mukaan nimittäin jo kysymysten erilainen asettelu voisi muuttaa merkittävästi tutkimuksen lopputulosta. Erilaisella kysymysten asettelulla, painottaen konkreettisten tunteiden tuntemista, onnellisin maa olisi ollut vuonna 2019 Kolumbia, joka nyt löytyy sijalta 43. YK:n tai tutkijoiden osoitteleminen sormella on kuitenkin turhaa, koska se ei hyödyttäisi mitään, mutta ei tälle tutkimukselle voi juurikaan laskea painoarvoa. Howstuffworksin huomio kertoo ehkä enemmän siitä, kuinka vaikeaa on mitata onnellisuutta. Tutkimus puolestaan kertoo enemmänkin siitä, kuinka tyytyväisiä olemme omaan elämäämme kysymysten osa-alueella mitattuna. Tarkoittaako se kuitenkaan ihan samaa kuin olla onnellinen? Suomalaisten elämää vaanivat uhkakuvat ovat hyvin pieniä verrattuna isoon osaan muuta maailmaa, ja suurimman osan kansalaisista perustarpeet on tyydytetty. Takaako se kuitenkaan onnellisuutta? Voisi kysyä myös, onko ”olla elossa” sama asia kuin ”elää”? Teoriassa ja kielen ymmärtämisessä on, mutta entä merkitys puheessa?

Jotta voimme jatkaa aiheen parissa, on meidän pystyttävä määrittelemään onnellisuus tämän tekstin ajaksi. Kirjassaan Ihmisen lyhyt historia Yuval Noah Harari käytti asteikkoa yhdestä kymmeneen määritellessään onnellisuutta. Käytämme tätä samaa seuraavalla tavalla: Tälle asteikolle meidän pitäisi nyt pystyä asettamaan itsemme. Kaikilla meillä on varmasti se iloinen tuttava, joka on jopa ärsyttävyyteen asti positiivinen. Hänen mielialansa asettuisi tälle asteikolle välille 6–10. Kun hän kaatuu alaspäin mennessään portaissa, on hänen onnellisuus tasonsa kuusi, koska tekee kipeää ja häntä harmittaa, mutta hänellä on jo olemassa ajatus ”olinpas minä nopeasti alhaalla”. Suurimman osan ajastaan hän on numero kahdeksan, hyvällä tuulella eikä uhraa ajatuksiaan elämän nurjalle puolelle. Isoja vastoinkäymisiä kokiessaan hän käy tasolla kuusi, josta nousee jo hyvin piankin tasolle seitsemän, josta puolestaan asenteensa ansiosta takaisin omalle tasolleen. Hyvä aamukahvi saa hänet olemaan jo tasolla yhdeksän. Taas, jos asettaisimme tälle asteikolle vaikka taiteilijan, joka ammentaa luovuutensa tuskasta, rakkauden menettämisestä ja maailman pahuudesta, asettuu hän varmasti numeroiden 1–5 väliin. Voimme vaan arvailla mitä tapahtuu, kun tällainen ihminen päätyy numeron yksi tasolle liian pitkäksi aikaa. Suurimman osan ajastaan hän taiteilee numeroiden 2–3 välissä ja kokee välillä jopa heräämisen uuteen päivään vastenmieliseltä. Saatuaan teoksensa valmiiksi, riippuen omasta tyytyväisyydestään tähän teokseen, on hän julkaisutilaisuudessa tasolla neljä tai jopa viisi muutaman rommikolan jälkeen, hetken. Hän harvoin saa tämänkaltaisia teoksia valmiiksi, tai on niihin ylipäätään tyytyväinen vaikka saisikin, asenteensa vuoksi.

Mututuntumalla asettelisin ison osan suomalaisista tälle asteikolle välille 3–7. Näillä ihmisillä mielialan heilahtelu on varsin maltillista, ja oikein hyvällä musiikkikeikallakin he tyytyvät naputtamaan jalallaan maata musiikin tahtiin asettuen tällöin onnellisuusasteikolla noin numeron kuusi tienoille. He lähtevät keikalta kuitenkin hyvissä ajoin ennen kuin orkesteri lopettaa, sillä siellähän voi olla ruuhkaa ja ruuhkassa he asettuvat asteikolla hyvin alas, jopa numeron kolme nurkille. Aamulla pitää kuitenkin taas herätä töihin, asettuen asteikossa numeron neljä onnellisuuteen, jossa he pysyvätkin suurimman osan ajastaan. He ovat asettaneet lyhyen ajan tavoitteeksi selvitä työviikosta viikonloppuun, jolloin voi riehaantua asettuen asteikolla numeron viisi onnellisuuteen, hetkeksi, koska kohta on kuitenkin taas sunnuntai ja edessä häämöttävä työviikko painaa mieltä. Pitkän ajan tavoite on elää kesälomasta kesälomaan, haaveilla lottovoitosta ja elää aina kohti sitä seuraavaa kesälomaa. Loman alkaessa nautitaan numeron kuusi arvoisesti kun loma alkaa kellokortilla, mutta sitten mielessä on kuitenkin tekemättömät puutarhatyöt ja kohtahan se lomakin jo loppuu, joten loppuloma menee asteikolla heilahdellen 4–5 onnellisuustasossa. Vettäkin sataa perkele, käytiin Rodoksella, mutta ei sieltäkään saanut edes kunnon kahvia, vanha kaupunki oli hieno, mutta ei tarvitse sinnekään enää mennä, merikin oli ihan liian sininen.

Mitä onnellisuus siis on? Onnellisuus on yksilön kyky tuntea sitä.

Halusin olla onnellinen

Mihin itse asettaisit itsesi tällä asteikolla? Meidän asettumisemme asteikolla on hyvin yksilöllistä. Tämä johtuu siitä, että siihen onnellisuuden tunteeseen, mitä pystymme kokemaan, vaikuttaa todella moni asia. Pohjimmiltaan se on meidän kehomme kemiaa. Dopamiinia, serotoniinia ja oksitosiinia – mielihyvähormoneita. Niiden tuotantoon kuitenkin vaikuttaa geenit, kokemukset, ympäristö, vireystila, fyysinen kunto, sairaudet ja niin edelleen. Lukematon määrä eri asioita. Esimerkiksi teini-iässä koetut hyväksytyksi tulemisen paineet, miten ne on silloisessa yhteisössä otettu vastaan, ulkopuolelle jäämisen tunne, turvattomuus jne. ovat hyvin merkittävässä roolissa siinä, miten jatkossa voi tuntea onnellisuutta ja kuinka uskaltaa nauttia elämästä. Onnellisuuden tunnetta voi toki oppia ja kovalla työllä myös vaikuttaa omaan asteikkoonsa.

Jos asettaisin viiden vuoden takaisen itseni tälle asteikolle, sanoisin että olisin 3–6. Suurimman osan ajasta olin tasolla neljä. Eihän kuulosta kovin hyvältä elämänlaadun kannalta? Noin viisi vuotta sitten olin niin tyytymätön elämääni, että päätin olla tienhaarassa, josta oli kaksi tietä: Toinen tie oli tasainen, suora ja helppokulkuinen. Tiesin, että se veisi minua tasaisesti tällä asteikolla 3–4 välillä turvallisesti kohti… no ei yhtään mitään – mutta saisin olla elossa. Toinen tie oli hyvin kuoppainen, todennäköisesti vaikeasti kuljettava, ja se mihin se veisi, oli täysi mysteeri, mutta sen päässä kajasti mielestäni pieni valo, jonka jollain tavalla luotin vievän minut tuolla asteikolla korkeammalle. Sitä, kuinka korkealle ja jaksanko sittenkään kulkea tuota tietä koko matkaa, en silloin vielä tiennyt. Päätin kuitenkin valita jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä minulla ei ollut hävittävää, en nimittäin kaikesta siihen asti – ulkopuolelta mitattuna – saavuttamastani huolimatta olisi halunnut jatkaa numeroiden 3–4 välissä enää päivääkään.

Halusin olla onnellinen. Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta.

Luopuminen on askel muutokseen

Pohditaan yhdessä seuraavaa: suomalaiset ovat lottohullua kansaa, me unelmoimme jatkuvasti valtavasta määrästä rahaa ja osa jopa pettyy lauantaisin, kun voittoa ei taaskaan tullut. Aseta itsesi edellä kuvatulle onnellisuusasteikolle ja mieti, että onnellisuus onkin todellisuudessa, kuten sanoin, meidän kehomme kemiaa. Tämä huomioon ottamalla, pohdi voittavasi lotossa. Jos olet asettanut itsesi asteikolla esimerkiksi numeroiden 3–7 väliin, niin lottovoitto toisi sinulle näin ollen tason seitsemän, eikö niin? Voittamalla oikein paljon saattaisit käydä arvonnan jälkeen numerossa kahdeksan. Vaikka onnellisuus kerran on kehon kemiaa, dopamiinia, serotoniinia ja oksitosiinia, ei näillä hormoneilla ole kuitenkaan minkään valtakunnan hajua siitä, että voitit juuri lotossa. Kehosi kokee onnellisuutta ja tuuttaa näitä hormoneja nyt saman verran kuin siellä musiikkikeikalla ollessasi ystävien seurassa hyvässä jurrissa, vaikka tilisi saldo oli huomattavasti matalampi verrattuna siihen, kun voitit lotossa. Jos vielä olet suurimman osan ajasta viettänyt asteikolla numeroiden 4–5 nurkilla, on hyvin todennäköistä, että pian voittamisen jälkeen olet siitä huolimatta samoissa numeroissa, jos et ole sisäistänyt mitä onnellisuus on. Vitutuksen aihe on ainoa, mikä muuttuu.

Onnellisuus ei ole rahaa, ei omaisuutta, ei lottovoitto eikä kesäloma. Nämä ovat vain osa keinoista saada keho tuottamaan mielihyvähormoneita. On totta, että rahahuolet ovat merkittävässä osassa laskemassa onnellisuustasoa tällä asteikolla, mutta jos olet numeroiden 4–8 välissä, eivät nekään laske tason numero neljä alle. Tästä kulmasta katsottuna onnellisuustutkimuskin näyttää kohtalaisen hölmöltä. Perustarpeiden tyydyttäminen ja tyytyväisyys elämään eivät silti välttämättä nosta onnellisuustasoamme asteikon ylärajalle, eivätkä rikkaudet ja omaisuus tee sitä myöskään. Vaikka edellä mainitut asiat ovat keinoja saada keho tuottamaan mielihyvähormoneita, ei ne samaan aikaan kuitenkaan takaa niiden tuotantoa. On paljon helpompiakin tapoja saada keho tuottamaan onnellisuushormoneita ja vaikka melkein joka päivä, kun ymmärrämme, mitä onnellisuus on. Yleensä jotain kohti eläminen tai jatkuva jonkin asian tavoittelu tässä yhteydessä ei lopu, kun tavoite saavutetaan. Matkalla on jo tullut ja tulee uusi tavoite, joka mitätöi vanhan ja taas aloitamme alusta. Emme koe onnellisuutta tässä tietyssä tavoitteessa, koska se ei enää merkitse mitään. Tapamme elää jotain kohti ikään kuin kroonistuu, sillä opimme jatkuvasti tavoittelemaan jotain. Aivan kun juoksisimme oman varjomme perässä, vaikka meidän kannattaisi pysähtyä ja kääntyä, jotta varjo alkaisi seurata meitä. 

Onnellisuuden kokeminen voi olla jo paljon pienempiäkin asioita, eikä välttämättä mitään käsin kosketeltavaa. Onnellisuus on myös sen sisäistämistä, että se on sinussa sisällä. Enää pitää vain saada keho tuottamaan sitä. Yleensä jo tämän ymmärtäminen saa sen tekemään niin. Äläkä säikähdä, elämästäsi saattaa matkalla monikin asia kadottaa merkityksensä, minkä olet ajatellut tuottavan sinulle onnellisuutta. Uskalla reippaasti vain silloin luopua niistä. Luopuminen on ensimmäinen askel muutokseen, mikäli siis oman onnellisuutesi lisääminen vaatii muutosta.

Miksi onnellisuuden tunteminen on niin vaikeaa?

Jos kerran suomalaisten perustarpeet on tyydytetty ja tulkitsemme YK:n tutkimusta niin, että suomalaiset ovat tyytyväisiä elämäänsä, ja ainakin jos katsomme kaikkea mitä meillä on, on syytä myös näin olettaa, miksi emme silti tunne onnellisuutta? Tapaan työssäni paljon erilaisia ihmisiä. Toisilla on täysin epäreilu määrä vastoinkäymisiä elämässään takana, mutta he saattavat olla siitä huolimatta hyvin iloisia, kun taas ihmiset, joilla ulkoisesti arvioituna on kaikki mitä voisi ikinä toivoa, romahtaa kiukuttelemaan ihan pienestäkin vastoinkäymisestä. Tämä kontrasti on hyvin mielenkiintoinen ja todistaa nämä väittämäni ainakin näiden ihmisten kohdalla todeksi.

Meillä on tapana kiukutella kassajonossa, liikenteessä, kadulla, ravintolassa tarjoilijalle ja ylinopeudesta pysäyttävälle poliisille. Tässä viimeisessäkin esimerkissä olemme itse ajaneet ylinopeutta, ja pysäyttävä poliisi taas on saattanut juuri tulla kolaripaikalta, missä ylinopeuden vuoksi auton alle saattaa olla jäänyt pieni lapsi. Nyt kiukuttelemme ihmiselle, joka yrittää turvata toisten lasten turvallisuuden, josta me vähät välitämme, ja saatamme kommentoida ”pysäyttäisit oikeita rikollisia”. Toisaalla äärimmäisessä köyhyydessä elävä ihminen saattaa olla aivan onnensa kukkuloilla saadessaan potkia jalkapalloa, jossa ei välttämättä ole ilmaa tai joka ei ole edes pyöreä. Nämä kaikki johtuvat siitä, että onnellisuus ei ole ulkopuolelta hankittava asia.

Meidän tyytymättömyytemme elämään ja jatkuva onnellisuuden tavoittelu ymmärtämättä kuinka sen voisi saavuttaa ajavat meitä jatkuvasti tästä näkökulmasta katsottuna väärään suuntaan.

Enhän voi tokikaan syyttää pelkästään yksilöä, enkä myöskään halua sanoa, että emme saisi kiukutella kun kiukuttaa, mutta jos pahantuulisuus estää olemasta onnellinen, kyllä arvomaailma on silloin pielessä. Paitsi, jos haluat elää pahantuulisena ja kiukkuisena. Mutta tämä olikin blogiteksti onnellisuudesta. Kyllähän tämän päivän elämä ja taloudellisen menestymisen ihannointi ovat kateutta ja stressiä nostattavia asioita. Nämä molemmat ovat omiaan myös pilaamaan mahdollisuuden tuntea onnellisuutta. Printtimedian ja sosiaalisen median luomat paineet on heti nuoresta pitäen valtavia, minkä mukana nuoret kasvaa. Itse kasvoin aikuisiällä käyttämään sosiaalista mediaa ja hieman ikäisiänikin jäljessä. Minulle tuli suurena yllätyksenä, kun jossain vaiheessa uutisoitiin Instagramin olevan eniten ahdistusta aiheuttava sosiaalinen media. Olin pitänyt sitä hyväntuulisena, kauniita kuvia sisältävänä mediana, jonka etusivua pystyn itse hallitsemaan sen mukaan, mitä haluan nähdä. Uutisoinnin mukaan kuitenkin täydelliset kuvat vähäpukeisista atleettisista vartaloista ja siisteistä kodeista aiheutti eniten ahdistusta. Ymmärrän, että sovellukset suunnitellaan toimimaan niin, että ne koukuttaa käyttäjänsä. Ne ovat minutkin koukuttaneet, mutta en kuitenkaan tunne ahdistusta selaamalla Instagramin etusivua. Onko ahdistuksen syy siis sovelluksen tuomat paineet vai meidän ymmärtämättömyytemme siitä, ettei atleettinen vartalo, siisti koti tai kallis auto ole tae onnellisuudesta. Onnellinen ihminen tuskin on kovin ahdistunut?

Kateuskin on meissä sisällä, se ei ole toisen omistama auto, atleettinen vartalo tai siisti koti. Käytämme energiaa miettimällä, kuinka hieno auto Pekalla on tai kuinka atleettinen vartalo Pirjolla on, sen sijaan, että selvittäisimme paljonko Pekan auto maksaa, kuinka sellaisen voisi itse saada tai että lähtisimme treenaamaan Pirjon kanssa. Nämäkään eivät toki tuo onnellisuutta, sillä olemme vasta tavoitevaiheessa, mutta sen sisäistäminen voi toki muuttaa tavoitteita. Voi ollakin, kun tarkemmin ajattelet asiaa, ettet enää haluakaan samanlaista autoa kuin Pekalla tai atleettista vartaloa kuin Pirjolla. Itseasiassa välität enää paskat Pekan autosta, ajat mieluummin vanhalla Corollalla ja nautit runsaasta vapaa-ajastasi koska Pekkahan on helvetti aina töissä. Atleettisen kropan sijaan haluatkin sittenkin kaikin puolin toimivan kehon, joka voi hyvin mahdollisimman pitkään, ja sitä paitsi se salilla junttaaminen on mielettömän tylsää. Tajuat, ettei atleettinen vartalo tai kallis auto olekaan ainoat keinot kokea onnellisuutta.

Olemme tämän päivän maailmassa niin vieraantuneet siitä, mikä meidät todellisuudessa tekee onnelliseksi, että sen ympärille on pystytty rakentamaan kokonainen uusi liiketoiminnan muoto valmennuksineen, luentoineen ja onnellisuudesta kertovine blogeineen. Haemme jatkuvasti nopeilla ratkaisuilla tietä onnellisuuteen milloin mitäkin kautta. Mistä olemme naapurille kateellisia tai mihin emme ole tyytyväisiä, lähdemme sitä hampaat irvessä tavoittelemaan nopeasti hinnalla millä hyvänsä, hetkeksi. Kunnes ehkä luovutamme ja aloitamme taas uudelleen jollain muulla tapaa myöhemmin, kun aikaa kuluu. Ymmärrys siitä, mitä onnellisuus on, loistaa poissaolollaan. En väitä, ettei onnellisuutta voi kokea tällaisen lyhyen ratkaisumallin avulla, mutta itse ratkaisumalli ei sitä tuo eikä toisaalta sen tehottomuutta todista, vaikka et löytäisikään juuri sinun onnellisuuttasi sitä kautta.

Estämme itse itseämme tuntemasta onnellisuutta. Keskitymme niin lujaa siihen, mitä meillä ei ole, ettemme huomaa mitä meillä jo on.

Mitä ne muutkin nyt ajattelevat?

Meidän tapanamme on olla hyvin huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat. Onnellisuuden kannalta olisi paljon olennaisempaa olla huolissaan siitä, mitä me itse ajattelemme. Onnellisuuden kannalta tärkeää on myös ymmärtää, ettemme voi jatkuvasti olla onnellisia. Sen hyväksyminen, että elämä ei ole pelkkää tähtipölyä ja glitteriä on paljon tärkeämpää kuin tavoitella jatkuvaa tähtipölyä ja glitteriä. Mark Manson kirjoitti kirjassaan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan syvästi katkeroituneensa siitä, kun hänen tyttöystävänsä jätti hänet. Kunnes hän ymmärsi, että jätetyksi tuleminen tuntuu juuri niin pahalta kuin hän itse ajattelee sen tuntuvan. Se on kylmä fakta. Vastoinkäymiset elämässä harvoin murehtimalla paranee. Ne tuntuvat juuri niin pahalta kuin ajattelemmekin niiden tuntuvan. Vastoinkäymisiä kohdatessa on tervettä surra, murehtia ja pahoittaa mielensä. Elämä kuitenkin jatkuu ja aika kuluu, halusimme me tai emme. On kuitenkin hyvä tiedostaa omat tunteet, sillä ne ovat meidän ajatustemme seurausta ja ihan normaaleja sellaisia. Kuten onnellisuuden tunnekin.

Meillä on vahva ajatus siitä, mitä muut ajattelevat. Totuus on kuitenkin se, että suurimman osan ajastaan ihmiset ajattelevat itseänsä. Silti pelkäämme omien toimiemme jostain syystä aiheuttavan sen, että muut alkavatkin ajatella meitä. Tämähän on hauska paradoksi: Käytämme itse aikaamme siihen, että mietimme mitä muut meistä ajattelee meidän omien toimien seurauksena. Eli ajattelemme itseämme ja kuvittelemme, että muutkin ajattelevat itsensä sijaan meitä. He kuitenkin hyvin todennäköisesti ajattelevat myös itseänsä tai että mitä sinä ajattelet heistä. Jos mietit tarkkaan, kuinka paljon itseasiassa sillä on lopullisen asian kanssa merkitystä, mitä muut sinusta ajattelee? Paljonko esimerkiksi edellä kuvattu Pekka pystyi vaikuttamaan siihen mitä hänestä ajattelit, kun hän kurvasi uudella autollaan pihaan? Muiden ajatteluun sinusta vaikuttaa ennen omaa tekemistäsi heidän kokemuksensa, ympäristö, vireystila, tilanteen havainnointi, näiden perusteella muodostettu näkemys, just name it – lukematon määrä eri asioita. Et lopulta voi vaikuttaa kovinkaan paljoa, jos ollenkaan. Jos olet kohtelias ja ystävällinen muille, ei kannata tuhlata energiaa sen miettimiseen, mitä muut ajattelevat.

Kyllä minä tiedän!

Kyllä minä tiedän, turhaan sinä tässä minulle paasaat! Eikö niin, suurin osa näistä sanoista mitä olet tähän asti lukenut, löytyy miljoonista eri lähteistä, osa varmaan toisten keittiön tapetista tai olohuoneen seinätaulusta. Ennen tekoja ne ovat ainoastaan sanoja. Kaikkihan me tiedämme miten laihdutetaan, mutta mistä sitten johtuu, että 1/3 kansasta on ylipainoisia? Olemme kuuroja näille sanoille. Etsimme vain ratkaisuja, jotka jo tukevat meidän ajatteluamme. Jos joku kertoo, että stressitasot laskevat luonnossa kävelemällä, etsimme niin kauan, että löydämme iltapäivälehdessä julkaistun uutisen ”tutkimuksesta”, jonka mukaan sohvalla makaaminen tekee saman. Otsikko riittää, meidän ei tarvitse lukea koko juttua tai tutustua lähteeseen. Tiedämme, että stressi ei lähtenyt sohvalla makaamisesta, mutta kun en nyt vaan jaksa lähteä sinne metsään, niin googletan itselleni selityksen. Sitä paitsi jos tutustuisin aiheeseen, saattaisi sen takaa paljastua täysin virheellisen informaation antava klikkiotsikko ja paljastuisikin, ettei sohva itseasiassa poista stressiä lainkaan.

Lopulta stressikuorma on niin valtava, että päätämme kuitenkin noudattaa tätä meille annettua ohjetta, toki salaa ja pahalla päällä. Ajamme autolla metsän reunaan, astumme polulle seisomaan ja mietimme ”no vittu, no nyt mä oon täällä metsässä, ei rauhoita saatana yhtään.” Sen jälkeen julistamme, kuinka huonosti meillä itsellämme toimii tämänkaltaiset neuvot.

Kuunteleminen ei onnistu, koska olemme jo päättäneet mitä sanoa. Tiedämme itse paremmin ja muut ovat väärässä. Mielipiteitä ei ole, on vain minä ja ne toiset, jotka ovat väärässä. Vaikka seinätaulussa keittiössä lukisi, että metsä rauhoittaa, et usko edes taulua, koska olet päättänyt niin johonkin kokemusperäiseen havaintoon nojaten. Metsähän ei itsessään poista stressiä, eikä se ole edes metsän tehtävä. Metsän vaikutus perustuu ihmisen fysiologiaan, koska aivomme ymmärtävät, mitä näemme. Puissa suhiseva tuuli ei katkaise ajatustamme kuten piippaava saapuva sähköposti tekee. Yksinkertaiset värit, jotka eivät vilku eivätkä vaihda muotoaan sekunnin välein eikä ajatus sinkoile somen päivityksestä toiseen. Metsässä ärsykkeet ovat vähissä ja äänet sekä informaatio ovat yksinkertaisia – helppoa käsitellä. Kun tiedostamme ajattelumme, voimme saada metsästä voimaa tuntea onnellisuutta. Mitä näen metsässä? Mistä tiedän, että tuo puu on mänty? Mitkä ovat sen tunnusmerkit ja mistä olen ne oppinut? Jos joku kysyy huomenna mitä näin metsässä, mitä vastaan? Onko sillä väliä tunnistinko männyn oikein? Miten päädyin siihen, että se on mänty eikä esimerkiksi kataja? Tuntuuko männyn juuri kengän pohjan läpi jalkapohjassa? Entä miltä juuri tuntuu? Onko tämä itseasiassa tämän männyn juuri laisinkaan? Mistä voisin päätellä että tämä on tämän kyseisen männyn juuri? Palaa hetkeen, pohdi metsää, miltä metsä vaikka tuoksuu tai kuulostaa? 

Mutta ethän sinä tietenkään sinne metsään mene, koska se on mielipiteesi ja sitä myöten totuus. Mikä itseasiassa on mielipide? Mielipide on kokemusperäiseen ajatteluun, ympäristöön ja havainnointiin perustuva yksilön näkemys jostain asiasta. Onko mahdollista, että eriävän mielipiteen esittänyt henkilö saattaa olla muodostanut oman mielipiteensä omaan kokemukseen perustuen, omiin ympäristöihinsä ja havainnointiin nojaten? Onko mahdollista, että teillä on erilaiset lähtökohdat muodostaa mielipide? Onko toisen mielipide silloin väärä tai onko oma mielipiteesi enemmän oikea, vaikka ette ole samaa mieltä? Jos kuuntelet tarkasti ja tarkastelet avoimen kriittisesti, mistä johtuu, että olet itse muodostanut tällaisen mielipiteen? Entä mitkä ovat eriävän mielipiteen vahvuudet omaan kokemukseesi nojaten ja ehkä mahdolliset faktat sen taustalla? Olisiko jopa oman elämänlaadun ja onnellisuuden kannalta järkevää tarkastella vielä kerran omaa mielipidettä? Voisiko omassa ajattelussasi olla tilaa sille, että olette molemmat tahoillanne oikeassa, eikä teidän tarvitse olla samaa mieltä eikä edes ymmärtää toisianne, mutta onnellisuuden kannalta on olennaista hyväksyä se tosiasia, että olette eri mieltä? Miten näet somemyrskyt ja Twitter-riidat eriävien mielipiteiden esittäjien kesken? Kuinka niihin käytetty aika kului? Onkohan riitelijät tahoillaan onnellisia? Onko sillä lopulta mitään väliä, mitä joku toinen on mieltä?

Entä kuinka onnelliseksi meidät tekee se, että toitotamme omaa mielipidettämme ilman järkevää kriittistä keskustelua? Et voi hetkessä edes järjellä perustella vääräksi toisen elämänmittaisen kokemuksen perusteella muodostamaa mielipidettä. Ainakaan jos ette molemmat ole valmiita kyseenalaistamaan omaa ajatteluanne. Se johtuu siitä, että hänen mielessään sinun perustelusi on aivan yhtä järjetön kuin sinun mielestäsi hänen perustelunsa. Katsotte asiaa aivan eri lähtökohdista.

Tapa ajatella

Edellisen perusteella, onko se, mitä luet sekä minä nyt oikeassa? Ei välttämättä, mutta ei se tarkoita, että olisin myöskään väärässä. Tämä on minun mielipiteeni ja näkemykseni onnellisuudesta omaan kokemukseen, havainnointiin, geeniperimään ja pohtimisen ajankohdan vireystilaan perustuva mielipide ja hankitun tiedon tulkinta onnellisuudesta.

Epäselväksi minulle on vielä jäänyt eräs asia. Mikä tekee meille sen, että tämän päivän trendi on ajatella niin monimutkaisesti? Kyselin joskus omassa somessani, olisiko sinulla aikaa irrottaa päivästä yksi tunti itsellesi. Tulokset olivat huolestuttavat jo hyvin pienellä otannalla ja iso osa vastanneista vastasi, ettei millään irtoa tuntia. Heillä on kuitenkin ollut aikaa roikkua sosiaalisessa mediassa sen verran, että päätyi vastaamaan tähän kyselyyn. Toki ei voi suoraan vetää johtopäätöstä, että jos on aikaa roikkua somessa, on aikaa esimerkiksi irrottaa se tunti. Mutta kuulen usein esimerkiksi vaikka asiakkailta jutellessamme kummastelua siitä, kuinka aikani riittää tehdä kaikki mitä teen. ”Sulla on varmaan aina kiire” on hyvin yleinen oletus… Joka on muuten täysin väärä. Ei minulla ole ikinä kiire. Kiire ei itsessään ole olemassa. Kiire on minun itselleni luoma tila ja aika negatiivinen sellainen. Ajatuksissa kiire tekee meille tunteen, ettei aikaa ole. Ehdin kuitenkin roikkua joka päivä iPhonen mukaan Instagramissa melkein tunnin. Tässä kohtaa on hyvä mainita, että ei Instagramissa roikkumisessa mitään vikaa ole ja varsinkin sitä markkinointitarkoituksessa käyttävänä yrittäjänä sen demonisointi omassa blogissa olisi typerää. Mutta:

Jos mietit, saatko itsesi kiinni ajattelusta, että sinulla on kiire tai jopa siitä, että olet kertonut muille, että olet hyvin kiireinen. Meillä on esimerkiksi puhelinkeskusteluissa tai työelämässä hauska tapa kertoa kuinka kiire meillä on, ja se saattaa alkaa jo puhelinlinjan auetessa kysymyksellä ”Moi, onks paha, onko kiire?” Mitäs jos luopuisit tästä kokonaan? Vastaat kysyttäessä, että ”ei, ei ole kiire.” On paljon tekemistä, olen aikataulusta hieman myöhässä, mutta ei, ei minulla ole kiire. Ehdit varmasti, ja sitä paitsi, voitko asialle mitään ajattelemalla, että sinulla on kiire? Saatko menetetyt minuutit takaisin ajattelemalla että sinulla on kiire? ”Ei tässä enää kannata kun kohta pitää jo lähteä” sanot ja nappaat puhelimen käteesi, avaat Facebookin ja selaat vartin Facebookin etusivua. Teet tämän noin neljä kertaa päivässä, “no mä vilkasen nopsaan onks mitään uutta päivitystä.” Laita tällaiset hetket ylös ja katso, kuinka monta minuuttia päivästä kului. Voisiko näissä hetkissä olla vaikka puolet sellaisia, minkä voisi käyttää toisella tapaa? Totta kai Facebookin etusivu pitää myös selata, mutta vaikka edes puolet ajasta? Eikö niin, että aika usein kun selaat etusivua, ei sinne ole ehtinyt edes ilmestyä mitään uutta.

Kuten aiemmin kirjoitin, onnellisuutta voi tuntea missä vaan, myös esimerkiksi liikenneruuhkassa. Se ei ole paikasta, ajasta tai taloudellista tilanteesta riippuvaista, kuten jo tiedämme. Jos Facebookin etusivun selaaminen tekee sinut onnelliseksi, on se kannattavaa, mutta harvalle meistä se sitä tekee. Sille on oma paikkansa, eikä mikään yksittäinen asia, myöskään somen selaaminen meiltä onnellisuutta vie, mutta tämänkaltainen ajattelu, jossa käytämme sen hetken eri tavalla voi viedä meitä lähemmäksi sitä, että koemme onnellisuutta useammin päivän aikana. Meillä on hienoja käsitteitä näille hetkille myös olemassa – kuten carpe diem, elä hetkessä, downshiftaus – ja ne kaikki on muuten ihan täyttä paskaa. Mielipiteeni on, toki ehkä hieman kärjistettynä, että tekemällä hetkessä elämisestä käsitteen mitä suorittaa, saattaa se suorituskeskeisillä ihmisillä kumota koko hyvän ajatuksen. Ihan tavallinen elämä on parempi käsite hetkessä elämiselle. Näin se asia on, ja jos suurin osa ihmisistä ei löydä onnellisuutta omasta arjestaan, jota elää, niin vähiin käy ne hetket kun saa olla onnellinen. Hetkessä eläminen on hyvin suositeltava tila elää jatkuvasti, ei minkään carpe diem -projektin tai downshiftaus-systeemin ajan, vaan ihan koko loppuelämän ajan, ilman sen suurempaa keskittymistä juuri tähän yksittäiseen tilanteeseen, minkä voin nimetä muodikkaasti.

Elä hetkessä

Tiesitkö, että ihminen on tiettävästi ainoa eläin, joka pystyy huolehtimaan ja stressaamaan asioista, jotka tapahtuvat joskus tulevaisuudessa tai eivät välttämättä tapahdu ollenkaan? Hetkessä eläminen ei tarkoita sitä, että ei voisi sitoutua pitkäkestoisiin projekteihin tai elää kunnianhimoisesti tavoitellen jotain suurta. Hetkessä eläminen ei myöskään tarkoita sitä, että pitää pystyä tältä istumalta lähtemään vuodeksi Aasiaan reppureissaamaan. Onko sinulla pieniä lapsia tai lemmikkieläin? Jos katsot pientä lastasi tai lemmikkiäsi ja jäät siihen hetkeen, mieti, paljonko hän tällä hetkellä murehtii huomisesta? Lapsesi voi toki kiukutella koska hänellä on nälkä, eikä välttämättä ole kovin onnellinen itse sillä hetkellä, mutta hän kiukuttelee koska hänellä on nälkä, nyt. Nyt hän sitten syö, eikä hänellä enää ole nälkä. Seuraavaksi hän saattaa kiukutella, koska pitää mennä nukkumaan, mutta ei hän kiukuttele nukkumaan menosta ennen kun on sen aika, eikö niin? Ja vaikka kiukuttelisi, on todennäköinen syy se että hän on jo väsynyt tai nälkäinen, juuri nyt, tällä hetkellä. Hän on onnensa kukkuloilla minuutti ennen totaalista raivokohtausta. Ei hän mieti Fröbelin Palikoiden keikalla kesken keikan, että kohta ollaan sitten ruuhkassa, nyt pitää lähteä, hän tanssii tohkeissaan sutsi satsia paskat välittämättä, vaikka kohta kökötetään autossa. Hän elää hetkessä, vaikka ei hän pysty lähtemään reppureissaamaan Aasiaan nyt heti. Hetkessä elämisen taito voi olla ja onkin eri asia kuin sitoutua vaikka työprojektiin puoleksi vuodeksi. Ne ovat kaksi eri asiaa, voit suunnitella elämääsi tai pitkäkestoista projektia ja silti tuntea onnellisuutta ja elää hetkessä. Sitä paitsi hetkessä eläminen voi olla helpompaa kun on jo valmiit suunnitelmat olemassa.

Ota mikä tahansa hetki päivästä ja jätä esimerkiksi sosiaalisen median selaaminen. Ai miksi? Kirjoitin aiemmin kysymyspatterin, minkä voit kysyä itseltäsi metsässä. Kun jätämme somen selaamisen ja sinne päivittämisen #carpediem #downshiftaus, niin meiltä jää pois ajattelu ”no nyt se naapurin Sirpa on taas salilla, kun mun pitäis sinnekin ehtiä ja onpa Seppo-enolla siisti olohuone ja kun mun pitäis siivoamaankin ehtiä, mutta kun ja mutta kun… voi ei miltä tää kuva nyt näyttää, saanko tykkäyksiä tarpeeksi, kun pitäis aina keksiä jotain nasevaa…”. Kysymyspatteri auttaa keskittymään hetkeen, siihen hetkeen, kun olet metsässä tai autossa ruuhkassa. Aivojemme ärsykkeet ja huolehtimisen aiheet ovat vähissä, emmekä vastaanota nyt uutta tietoa vaan käymme läpi vanhaa ja annamme aivojen levätä. Kaivelemme muistilokeroita, käymme läpi reittejä mitä pitkin metsään liittyvä tieto on jäänyt muistilokeroihin. Käymme läpi sitä hetkeä missä elämme. Tätä on hetkessä eläminen, ei se ole sen kummempaa. Voit elää hetkessä paikasta ja ajasta riippumatta, älä katso tulevaisuuteen äläkä murehdi mennyttä, älä sitä mitä toiset tekevät tai päivittää someen. Jos odotat linja-autoa, miltä pysäkillä haisee? Mistä haju voisi johtua? Mistä tiedät sen? Mitä pysäkillä on mahdollisesti tapahtunut aiemmin ja mistä niin päättelit? Millainen ilma on ja minkälaisia tunteita se herättää sinussa? Mistä nämä tunteet johtuvat? Paistaako aurinko, eikö olekin ihanaa? Sataako vettä, eikö olekin mielettömän runsashappinen sää? ”Aivan mielettömän siistiä! Itseasiassa ei minua kiinnosta enää yhtään, onko Seppo-eno siivonnut, tämä pysäkki on paljon mielenkiintoisempi ja ei vitsit, nyt sain muuten ihan järkyttävän hyvän idean miten ratkaisen sen ongelman töissä!!! Mahtavaa, en malta odottaa kun kerron pomolle tästä!” Kun keskityt ja toimit järjestelmällisesti, ajatukset eivät sinkoile, ja se vapauttaa kognitiivisia voimavarojamme. Aivot saavat rauhassa järjestellä tietoa ja tunteita, kun emme jatkuvasti tuuttaa sinne uutta tietoa mitä naapurin Sirpa tai Seppo-eno teki tunti sitten.

Päätösten aika

Jos koet, ettet ole onnellinen, on syytä olettaa ettet ole ihan tyytyväinen kaikkeen elämässäsi. On totta, että jotkut asiat ovat olemassa tai tehtävät suoritettava, halusimme sitä tai emme. Ajattelun tiedostamisella ja pääsemällä hetkeen kiinni tyytymättömyyttä aiheuttavat asiat tai tehtävät ei välttämättä tunnukaan niin epämiellyttäviltä tai huomaat, että niistä on turha murehtia nyt, koska ne tapahtuvat tai pitää tehdä joskus myöhemmin. Tehtävien priorisointi ja aikatauluttaminen selkeyttää myös tätä kuviota.

Sitten on olemassa ne asiat, mihin voimme vaikuttaa. Tulet huomaamaan, että pystyt vaikuttamaan yllättävän paljonkin. Hetkeen tarttuminen kannattaa, sillä ajattelun tiedostamisella voit huomata esimerkiksi somen seuraamisen aiheuttavan itsessäsi tyytymättömyyttä. Somen seuraamisen lopettaminen tai vähentäminen onkin vielä pienien asioiden muutos. Se tuskin vaatii isoja pohdintoja, ainoastaan lujaa tahtoa. Itseasiassa ensimmäinen päätös minkä itse koen oman elämäni suunnan muutoksessa, oli iltapäivälehtien lukemisen lopettaminen. Niiden negatiivinen sisältö vaikutti heikentävästi elämäni laatuun ja tajusin, että kannan koko maailman tuskaa harteillani lukiessani uutisia. Huomasin olevani pahalla päällä, sillä uutisten negatiivisuus nosti kehossani huolta, joka vaikutti sen hormonitoimintaan lisäten stressiä. Ei hyvä. Seuraava askel oli tiettyjen sosiaalisen median sovellusten ja sisältöjen vältteleminen. Päätösten ei tarvitse olla isoja, mutta tyytymättömyyden muuttaminen vaatii päätöksiä. Joskus riittää, että oppii nauttimaan ja arvostamaan mitä jo on, sillä se on päätös jo sinällään, ja iso päätös onkin. Jos ei pysty elämään onnellisena ja nauttimaan elämästä, pitää asioita muuttaa, ja jos haluaa että jokin on toisella tavalla, sen tekeminen samalla tavalla ei auta. Muutos saattaa vaatia myös isoja uhrauksia, eikä niitä päätöksiä tehdessä tiedä välttämättä, onko luopuminen oikea ratkaisu. Pienistä päätöksistä on helpompi lähteä liikkeelle, ja kun niiden mukana hetkessä elämisen taito alkaa lisätä tyytyväisyyttä elämään, intuitio alkaa toimia paremmin ja saat varmuutta myös isoihin päätöksiin.

Olen päässyt työni ja oman tarinani puolesta puhumaan muutoksesta ja käymään esimerkiksi ammatinvaihtoa koskevia keskusteluita. Yleisin ajatus on se, että halutaan mutta ”ei mun nyt enää tällä iällä kannata”. On erikoista, että olen saman lauseen kuullut niin 25-vuotiaan kuin 62-vuotiaan ihmisen suusta ja kaikkea tältä väliltä. Kysynkin aina, miten niin ei kannata? Jos et ole tänään tyytyväinen sinun huomiseen päivääsi, miksi sitten et pohtisi mitä asialle voi tehdä, koska tänään kuitenkin huomista on vielä jäljellä kaikki 24 tuntia? Jos olisi mahdollista muuttaa loppuelämäsi onnellisemmaksi kuin mitä se on nyt, niin mitä merkitystä sillä on, paljonko sitä on jäljellä, kun sitä kerran on vielä jäljellä?

Kyllä elämästä kannattaa nauttia silloin kun sitä on jäljellä. Sen jälkeen se on nimittäin myöhäistä.

Ajattelun synty

Oletko kuullut tai jopa itse sanonut lauseen, joka alkaa ”mä vaan oon tällainen…”? Oletko koskaan pohtinut, miten niin? Mistä johtuu, että olet vain sellainen mikä olet? ”Mä vaan oon tällainen stressaaja!” Eli odotas, ymmärsinkö nyt oikein, kun synnyit, niin jos sinulta vastasyntyneenä olisi voinut kysyä että oletko stressaaja, olisit vastannut että ”joo mä oon tällainen stressaaja”? En jaksa uskoa, että kukaan syntyy stressaajaksi. On totta, että ympäristö, kokemukset, kasvatus, koti, geenit ja lukematon määrä muita asioita tekevät meistä sellaisen, mitä olemme tänä päivänä. Mutta eikö niin, että jos nämä asiat ovat tehneet meistä sellaisen mitä olemme nyt, niin ne voivat tehdä meistä myös toisenlaisen, mikäli osa tai suurin osa niistä muuttuu? Eli olemmeko tulevaisuudessa samanlaisia, jos alamme tietoisesti muuttaa näitä asioita mitkä vaikuttavat siihen, millaisia olemme? Mitä jos et olekaan vain sellainen, ainoastaan ajattelet olevasi? Ajatteluun vaikuttaa toki myös asiat, mille emme itse mitään voi, kuten geenit, mutta jos muutamme kaiken minkä pystymme muuttamaan, jää niiden asioiden – mihin emme voi vaikuttaa – osuus vaikutuksista pienemmäksi, eikö niin? Ihmislaji on kykenevä oppimaan uutta, eikä tämä muuten ole mielipide. Se on fakta. Oletko sanonut joskus esimerkiksi ”en osaa yhtään piirtää/laulaa/soittaa”, okei selvä uskon, mutta kysyn sinulta: paljonko harjoittelit ennen kuin tulit tähän lopputulokseen? On totta, että lahjakkuutta on erilaista, eikä pelkästään harjoittelemalla voi tulla uudeksi Picassoksi, mutta yksinkertaisia sarjakuvia oppii varmasti harjoittelemalla piirtämään ja sehän on oikein hieno ja arvostettava taito jo. Et varmasti opi ajattelemista pelkästään harjoittelemalla niin paljon, että päätyisit munkki- tai nunnaluostariin zen-tilan guruksi, joka elää niin murto-osa sekunti hetkessä, että saa oman säikähdysreaktion kiinni tajuamalla, ettei ole mitään hätää vaikka hänen korvan juuressa laukaistaisiin ase hänen tietämättään. (Tarina muuten kertoo, että tällainen guru on olemassa.) Arjessa onnellisuuden kokeminen ei tällaista taitoa vaadikaan. Ihan perus sarjakuvapiirtäminen ja hetkessä eläminen minuuttien tarkkuudella riittää, riittää oikein hyvinkin.

Kun halutaan muutoksia, meillä on tapana jäädä niitä odottamaan. Odottamaan jotain suurempaa voimaa tai eteen putoavaa tilaisuutta, ja haaveilla siitä. Ikävä totuus vain sattuu olemaan se, että kukaan muu ei tuo sinulle onnellisuutta kuin sinä itse, eikä kukaan ole lopulta kiinnostunut sinun onnellisuudestasi yhtä paljon kuin sinä itse. Jos mietitään esimerkiksi omaa terveyttämme, sinulla on jokin vaiva ja menet siitä lääkärin vastaanotolle. Kerrot vaivasi, ja lääkäri tutkii sinua noin 2–3 minuuttia ja tekee tämän ja kertomasi perusteella jonkin päätelmän ja antaa oman diagnoosinsa. Hän tekee sen saman noin 40 kertaa päivässä. Mitä luulet, kumpi teistä on kiinnostunut lopulta oikeasti sinun terveydestäsi siellä lääkärin huoneessa? Olet yksi muiden joukossa ja hieman tekstiä lääkärin tietokoneen näytöllä. Sama koskee onnellisuutta. Totta kai läheisesi toivovat sinulle hyvää ja varmasti he haluavat että olet onnellinen, mutta lopulta kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Mitä enemmän odotamme muilta, sitä suurempi todennäköisyys meillä on pettyä.

Kaikki on vastuussa omasta onnestaan

Jos haluat jotain pysyvää muutosta, kaikki lähtee omasta halusta. Jos mukana ei ole kaikkein suurin voima – oma halu – mikään muu ei elämäsi suuntaa muuta. Sillä, mikä se motivaatio taustalla on, ei ole väliä. Ihminen on todella mukautuvainen ja sitkeä laji, ja se pystyy selviämään aivan äärimmäisissä olosuhteissa. Kun löydät oman halusi, pystyt itse muuttamaan elämäsi suuntaa. Olen erittäin allerginen sille, että joissain elämäntapa- tai yrittäjyysvalmennuksissa sanotaan ”voit olla mitä vain, kun tarpeeksi haluat”, koska se ei pidä paikkaansa. Et voi olla mitä vain. Elämäsi suunnan voit silti muuttaa, voit saavuttaa omalla mittarillasi jotain todella suurta, jos tarpeeksi haluat. Itse en usko, että mikään ulkopuolinen mittari lopulta riittää motivaattoriksi, kun halutaan muuttaa jotain pysyvästi. Raha, hieno auto, kalliit vaatteet ja niin edelleen. En jaksa uskoa, että nämä riittää. Kun ihminen pääsee kiinni hetkeen ja löytää oman ajattelunsa, nämä ovat mahdollisesti siinä mukana tulevia asioita. Ne ovat kauniita ja niiden avulla voi myöskin tuntea onnellisuutta, mutta alkuperäiseksi motivaattoriksi niistä lopulta tuskin on tai niin kun aiemmin kävimme läpi, ne eivät onnellisuutta yksinään tuo, ellet ymmärrä mitä onnellisuus on. Tiedätkö miksi? Rahaa voi olla aina enemmän, aina tulee se hienompi auto ja aina valmistetaan ne kalliimmat vaatteet. Kerron tähän liittyen lyhyen tarinan, tarina on tosi.

Tuttavani on töissä paikassa, jossa tehdään autoihin pikahuoltoja aikaa varaamatta. Hän on poikkeuksellisen taitava omassa työssään, erittäin pidetty asiakkaiden keskuudessa ja työntekijänä. Eräänä päivänä paikalle kurvasi kalliilla avoautolla oletettu mieshenkilö. Mies murisi autostaan, että takavalo pitää vaihtaa. Tuttavani ohjasi miehen peruuttamaan autoa hallin ovelle, niin vaihto varmasti onnistuu. Mies peruutti autonsa, nousi autostaan ja alkoi sättiä tuttavaani. Hän kovaan ääneen epäröi tuleeko työstä mitään ja arvosteli ilkein sanakääntein tuttavani ammattitaitoa (huom. työtä ei ollut vielä aloitettu, peräluukku oli vasta avattu, koska valo oli tarkoitus vaihtaa sitä kautta). Tämän sättimisen ohessa mies tokaisi ”vittu mä vaihtaisin ton itekki”. Tuttavani otti rauhallisesti auton peräluukun kahvasta kiinni ja sulki sen, jonka jälkeen sanoi miehelle että tämä on hyvä ja vaihtaa sen sitten itse. ”Ole hyvä ja siirrä autoasi, jotta seuraava pääsee halliin”, tuttavani pyysi. Mies siirsi, poistui hetkeksi, jonka jälkeen palasi paikalle, huuteli autosta ilkeyksiä tuttavalleni kuinka tämä on väärässä paikassa töissä, ei osaa töitään ja itseasiassa yritys, jossa tuttavani on töissä, on myöskin ihan syvältä perseestä. Tuttavani katseli ja kuunteli miehen touhuja sivusta. Häntä alkoi hieman säälittää. Tuttavani jatkoi töitään ja antoi miehen huudella ulkona.

Eikö olekin surullinen tarina? Mietitkö, miksi tuttavani ei käskenyt miestä painua helvettiin ennen kuin kääntää hänen päänsä talviaikaan? Ei hänen tarvinnut, häntä säälitti miehen elämä, sillä se oli selkeästi kuitenkin fysiologisten faktojen perusteella arvioituna ehtoopuolella, eikä mies selkeästi vieläkään osannut siitä nauttia. Hän oli ostanut kalliin auton, mutta ei ehkä ikinä ollut sisäistänyt mikä elämässä tekee onnelliseksi. Hänellä ei ollut sillä hetkellä muuta kuin se auto ja palanut takavalon polttimo. Hän purki omaa pahaa oloaan muihin ihmisiin täysin ilman syytä. Hänen on täytynyt olla todella onneton. Pitää vain toivoa, että mies on saanut jossain välissä edes nauttia omasta elämästään, se voi olla ainoa laatuaan.

”Mitä enemmän olemme riippuvaisia mielestämme ja mitä vähemmän tunnemme olevamme kotona sydämessämme, sitä riippuvaisempia olemme elämämme kumppaneista. Sitä vähemmän myös rakastamme heitä. 

Mitä enemmän meillä on mielen odotuksia, sitä enemmän odotamme kumppaneiltamme. Mieli arvostelee, toivoo, uskoo, vertailee, kilpailee, puskee, manipuloi ja unelmoi. 

Se, ettei elämä tarjoakaan meille sitä mitä odotimme, saa meidät tuntemaan itsemme syyllisiksi, mustasukkaisiksi, alempiarvoisiksi, rauhattomiksi, epätoivoisiksi ja hulluiksi.”

Voimaa hengityksestä -Devapath 

Oma elämänkatsomukseni on sellainen, että olen täällä tämän yhden kerran. Vaikka en omassa elämässäni kadu mitään, sanotaan, että siitä reilut 15 vuotta olisi voinut käyttää toisellakin tapaa. Toisaalta ilman sitä ajanjaksoa olisin tuskin tässä tilanteessa tällä hetkellä. Kun itse teen itseni onnelliseksi enkä odota muiden tekevän niin, on oma onnellisuuteni rakennettu tukevammalle kivijalalle. Kaikki ovat vastuussa omasta onnestaan. Minun onnellisuuteni ei saa olla riippuvainen muista ihmisistä. Näin en odota, vertaile, kilpaile enkä manipuloi, vaan voin vilpittömästi nauttia yhdessä muiden kanssa meidän yhteisestä onnellisuudestamme ja olla vieläkin onnellisempi.

-Samuli

Lisää luettavaa

Rakkaus on rikkautta rakkaampaa

Kuten sanoo laulukin. Olen paljon pohtinut, minkälaiset tekstit sopivat kotisivujeni blogiin ja aikanaan jopa jättänytkin osan ajatuksista tarkoituksella kirjoittamatta. Sitä mukaan kun uutta tekstiä syntyy

Lue lisää

Kurssit ammattilaisille - tutustu kurssitarjontaan tästä!